niin minÄ neitonen sinulle laulan

Teksti: Kirsti Forstén, ©Kirsti Forstén
Kirjoitettu vuonna 1998

Auto lisää elämään uusia maisemia ja hurmaavia tuoksuja, mutta minä suhtaudun moiseen peltipurkkiin enemmän kuin ristiriitaisesti. Aluksi matkustin aina emännän sylissä, vieressä tai jalkatilassa. Se oli minusta turvallista ja mukavaa matkantekoa, vaikka emäntä alati väitti sitä vaaralliseksi. Hänen mielestään koiran paikka on verkon eristämässä auton takaosassa. Niinpä!

Emännän vieressä makoillessani en tietenkään voinut vastustaa ilmeistä tarvetta avustaa emäntää ajamisen jalossa taidossa. Muutama yritys ja painajainen alkaa: turvallinen häkkimatkailu. Ja vain koska emäntä ei kykene käyttämään auton hallintalaitteita jos kaltaiseni pieni otus on sylissä sotkemassa. Auttamaanhan minun oli tarkoitus mennä!! Linnanmäelläkö emäntä on korttinsa ajanut?? Lisäksi olin kuulemma niin perin juurin jo aikuinen, että pärjäisin yksin auton takaosassa.

Joten YKSIN verkon taa, väärälle puolelle, voi ei!! Epämiellyttävämpää paikkaa saa hakea: lentelet auton liikkeiden tahdissa, alustana on vanha matto ja pahinta kaikesta et pääse lähellekään emäntää, joka edelleen istuu etuosassa. Siispä auton takaluukun auetessa, tilaisuuden salliessa, vauhdilla pakoon, sama se olinko autossa vai sen ulkopuolella. Kömpelöillä kaksijalkaisilla ei ollut toivoakaan pysyä perässä.

Mutta ei siitä hyötyä ollut, ainakaan minulle. Siitä lähtien minut vietiin aina taluttimessa autoon, sinne taakse. Yritin kyllä repiä eristävän verkon pois, mutta edes minun urheilun trimmaamilla lihaksillani se ei onnistunut. Tämän jälkeen koetin tunkea itseni verkon ja auton ‘seinän’ välistä, mutta edes näin pieni ja ketterä koira ei siitä mahtunut. Kaivamisestakaan ei ollut apua, en saanut edes kunnon kynnenjälkiä aikaiseksi. En kuitenkaan lannistunut näistä takaiskuista vaan esitin haisevan vastalauseeni moisesta kohtelusta. Tämä sai muut matkustajat, perheemme pienet ihmiset, puolustamaan minua kiljuen: "YÖK, täällä haisee kakka!!!!" Emäntä on tosi kovasydämistä lajia, eivätkä pienten ihmisten puolustuspuheet auttaneet, vaan jouduin matkaamaan edelleen vankilaosastossani.

Toisaalta autolla mennään mukaviin paikkoihin: metsälenkille, tuttuja tapaamaan, kaupunkikävelylle, ym. ym. Siispä huomattuani, etteivät emäntääni järkipuheet tehoa, päätin jättää nöyryyttävän "taluttimessa raahaamisen - konttiin paiskaamis - luukun raosta metsästämis" -shown. Hyppäsin autoon itse ja matkan päättyessä odotin lupaa tulla ulos. Siitä emäntä riemastui. Kehui kaikille miten olin mennyt autoon ITSE ja miten hieno koira olen. Ihan moisesta tulin hyvälle tuulelle. Koska autoilu on niin epämiellyttävää mutta määränpäät niin miellyttäviä, olen keksinyt uuden konstin millä automatka ei tunnu suunnattoman kurjalta: LAULAN!! Mahdollisimman kovaa. Siinä jäävät alle rengasäänet, koneen kolinat ja radion melut. Ja ennen kaikkea: aika kuluu rattoisasti.

Niinpä! Ympyrä on sulkeutunut ja pitkille matkoille pääsen taas emännän kanssa auton etuosaan kun hän ei jostain syystä halua kuunnella lauluani (taitaa olla emännän musiikkimaussa toivomisen varaa). Silloin nukun kaikessa rauhassa pienellä kerällä. Ne isot karvaiset ystäväni reissaavat edelleen aina siinä takaosan putkassa.

Sinnikkyys palkitaan, joten TSEMPPIÄ kaikille! Ja muistakaa turvavyö!
Terveisin: Aasa