olipa kerran ...

Teksti: Kirsti Forstén, ©Kirsti Forstén
Kirjoitettu vuonna 1997

Olipa kerran, ei niin kovin kauan kauan sitten, eikä niin kovin kaukana, pieni ja ujo länderineito. Hän asui äidinkodissaan sisarustensa ja muun perheensä kera. Päivät kuluivat, viikot vierivät ja niin tuli neidon aika muuttaa pois syntysijoiltaan, sillä ei ollut kotoväen mahdollista elättää niin monia lapsia. Valmiiksi oli katsottuna neidolle elättäjä ja tehtyinä olivat tarvittavat järjestelyt. Kyynelissä silmin jätti neito rakkaansa astuakseen yksin avaraan maailmaan. Voi miten neitoa pelotti.

Pitkä oli matka ja monet vaelluksen rasitukset. Koettelivat ilmojen haltiat: vettä taivaasta valoivat ja ukonvasamilla viskoivat. Vaikea oli taival neidolle ja epävarmat olivat aatoksensa kun joutui tuntemattomaan lähtemään. Ikävä mieltä raastoi. Vaan perille tuli lopulta neito pieni ja sydän pamppaillen uuden kotinsa näki. Pelko rintaa poltti: jos ovatkin pahaa joukkoa nämä.

Oli siinä väkeä kerrakseen. Suuria olivat ja mahtavia. Neito nöyränä heitä katsoi. Oli ilmojen isäntä; hän myrskynä raivosi tai ukkosena nukkui. Oli tuulen lapset liehuvaletit. Oli kilvekäs veikko, veden asukki. Oli ulvovat sudet, kuin punaiset tulet. Kaks’ oli lentävää lintua vallan ja kolme oli pieniä ‘myyriä’ maan. Ja emäntänä kaikella noita, jolla lainassa oli luonnon mahteja: yrttejä, tippoja, aineiden tahteja. Vaan löytyipä yksi kokoisensa, näköisensä, vaan ei rotuisensa: pangolla punainen kissa. Neidon mieli keveni, pelko katala pieneni.

Illan varjot piteni ja tuli täyteen ensi päivä. Ikävä neidon sydäntä puristi, kun oli neito seurahan tottunut; nyt pelotti yön yksinäinen pimeä. Mutta löytyi turva suuristakin, kooltansa mahtavista. Yhden vuoteeseen kapusi, kaulakuoppaan käpertyi ja unehen uupui neito pieni.

Paljon oli uutta neidon hallittava: talon tavoille opittava ja naisen mittoihin kasvettava. Monta oli vastusta kohdattava, eikä alati aurinko säteitään suonut: välillä satoi ja rakeita heitti, jäätyi järvet ja maan lumi peitti. Mutta kesti neidon mieli, kesti ja kasvoi.

Toisia on tullut, toisia mennyt, toiset ikiuneen uupuneet, kadonnut pangoltaan punainen kissa, lentäneet taivaan sineen lintusten sielut. Kun luo neito silmäns menneeseen pitkin elonraitaa, niin on ollut olonsa rauhaisaa, hyvää, onnea säihkyvää. On sukeunut neidosta arvokas rouva. Kulkee hän nyt muassa muiden, kera niiden joita silloin epäellen katsoi, suurten ja mahtavain.