menninkÄinen ja metsÄn keiju

Teksti: Kirsti Forstén, ©Kirsti Forstén
Kirjoitettu vuonna 2000

Heinäkuu ja emännällä loma, maalaismaisema, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, ihanaa. Vähän lämpimämpi toki voisi olla. Tuuli henkäilee melkoisella voimalla. Toisaalta vähemmän itikoita. Aamulenkillä emäntä keksii, että pusikossa on mustikoita, paljon mustikoita. Outoa, vuosikausiin sitä ei ole marjat kiinnostaneet, mutta yht’äkkiä se virittyy lapsuustunnelmiin ja haluaa konttaamaan sammalikkoon. Meiltähän ei kysytä, joten matkaan! Päästään sentään Arskan kanssa mukaan, vaikka hetken emäntä kyllä mietti jättää meidät asuntovaunulle. Varokoon moisia vaarallisia ajatuksia, me meinaten osataan Arskan kanssa hypätä sieltä ulos…

Ämpärit mukaan ja menoksi. Pari pikkuihmisistäkin lähtee, pienin on viisain: se jää mökille isännän ja vanhojen ihmisten kanssa (niitä tituleerataan mummoksi ja vaariksi). Alkumatka sujuu mukavasti tietä myöten. Arska pompottaa menemään edestakaisin, mutta minä kuljen kauniisti emännän vierellä. Äkkiä kaksijalkaisten ryhmä loikkaa metsän puolelle. Siinä ne kyykkivät ja nyppivät jotain maasta, kai niitä mustikoita sitten. Arska yrittää kerjätä osuuttaan metsän annista, mutta ei ymmärrä itse haukata puskasta, kai ne sieltä suuhun tarttuvat siinä missä emännän sormiinkin.

Ilmeisesti paikka ei ole kaksijalkaisille mieleen, sillä kaikki lähtevät tarpomaan eteenpäin. Emäntä uppoaa suohon, no toinen jalka vaan, ja manaa, että sukat kastuu. Siirtyy tien puolelle ja jonkin matkan päästä takaisin metsään. Pikkuihmiset loikkivat soisessa sammalikossa, eivätkä huku kuitenkaan. Metsässä on kyllä mukavaa, mutta tällaista en oikein ymmärrä: kaksijalkaiset kyykkivät vaan puskissa ja kello käy. Arska asettuu ronikkoon pitkälleen ja nakertelee onnellisena karahkaa, vähään sekin on tyytyväinen. Minä istun armollisesti ja odotan jotain tapahtuvaksi.

Mutta mitään ei tapahdu, paitsi jos tapahtumaksi lasketaan se, että emäntä ja pikkuihmiset konttaavat hitaasti metsässä eteenpäin. Lopulta emännän kunto pettää, kipot täyttyvät ja lähdemme takaisin mökille; on kuulemma ruoka-aikakin. Iltapäivällä, kun emäntä on vihdoin saanut vatsansa täyteen, selkänsä suoraksi ja jalkanivelensä toimimaan, se keksii, että haluaa uudelleen pusikkoon polvistelemaan; mustikoita on sen mielestä niiiiiiin paljon, ettei se mukamas raatsi jättää niitä lintujen ruuaksi. Ahne, sanon minä. Pikkuihmiset lähtevät taas mukaan, paitsi se pienin, se viisain.

Tällä kertaa aion katsoa todella tarkasti, että mikä tässä on homman nimi. Kun emäntä aloittaa ensimmäisen kumarteluharjoituksen, menen oikein liki katsomaan. Arskakin tulee, se toivoo edelleen, että emäntä poimii sille mustikat ja pelkää, että minä ehdin ne syödä. Se kyllä nimittäin syö mustikoita mielellään, mutta ei poimi. Mansikoita se poimiikin itse, kaikin puolin outo poika.

Emäntä ei jostain syystä ollenkaan ilahdu opinhalustani (eikä siitä, että Arska kerjää ja yrittää maistaa ämpäristä). Emäntä koittaa tuuppia meitä pois, mutta minä en anna periksi ja Arska innostuu uudesta leikistä. Emäntä komentaa meitä taakseen, mutta ei sieltä näe mitään (eikä Arskakaan osaa kerjätä selkäpuolelta). Emännän ääni alkaa jo kiihtyä, joten ravaan vähän kauemmas, seuraavaan puskaan, emäntä vaan kiihtyy lisää, minä otan lisää etäisyyttä, emäntä karjuu jo naama punaisena, minä otan lisää etäisyyttä, vilkaisen emännän vihaista naamaa, otan lisää etäisyyttä, lisää etäisyyttä, lisää etäisyyttä… Arska pyörii kuin päätön eikä oikein osaa päättää lähteäkö perääni vai totellako emäntää.

Lopulta Arska-menninkäinen, kadottaa siron olemukseni varvikkoon, uskoo emäntää ja menee sen selän taa keppiä kaluamaan. Yrittää samalla varovasti saada vainun olinpaikastani, jotta pääsisi mukaan hauskanpitoon, mutta minä uppoudun mustikanvarpuihin, joten ei se minua haista eikä näe. Tähyilen turvallisesta piilostani milloin ukkospilvet haihtuvat emännän ympäriltä. Kuulen miten emäntä aikansa mutkuttaa ja marisee Arskalle ja lopulta keskittyy mustikoihinsa. Aika kuluu… Vähitellen vähennän etäisyyttä. Arska unohtaa kepit ja alkaa tarkkailla ympäristöä, kuuli kai kun hiivin varvut rapisten. Kierrän laajan kaarron, jotta pääsen emännän taakse huomiota herättämättä, mustikoita murjomatta. Emäntä leikkii, ettei huomaa minua. Kyllähän se minut näkee. Näki varmaan sielunsa silmillä eksyneen pikku Aasan synkässä metsässä, mutta ei halua tunnustaa, että oli jo hädissään: yritti vaivihkaa tähytä missä olen ja rentoutui vasta kun näki silmäni varpujen keskellä.

VIHDOIN mustikoita on tarpeeksi, vai saiko poimijajoukko tarpeekseen. Sama se minulle, pääasia, että lähdetään takaisin mökille. Siinä kävellessä emäntä jaksaa ihmetellä, minkä takia hänellä on housut täynnä mustikanvärisiä laikkuja, mutta Arskalla ja minulla ei ole turkissa tahran tahraa. No olisi toki ottanut jonkun muun väriset housut kuin vaalean vihreät, kamala väri suoraan sanottuna. Mutta nyt, ah, niin muodikkaasti värjäytyneet.

Toivottavasti emäntä ei saa pysyvää marjanpoimimishäiriötä
toivoo metsänkeiju
Aasa