valmiina palvelukseen

Teksti: Kirsti Forstén, ©Kirsti Forstén
Kirjoitettu vuonna 1998

Olen, tiedättekös, kuuluisa koira. Jos en muualla niin emännän työpaikalla. Sattuipa nimittäin eräänä kesäaamuna niin somasti, että isäntä oli lähtenyt maalle hakemaan pikkuihmisiä. Niinpä emäntä aikansa asiaa vatvottuaan päätti ottaa minut mukaansa töihin. Töihin!! Olenkin aina halunnut tietää mitä töissä tapahtuu. Sen täytyy olla suorastaan ratkiriemukas paikka, ei kai emäntä sinne muuten haluaisi alati reissata. Iloisesti loikkien mukaan ja matkaan.

Automatkasta en puhu mitään, ne kun eivät ole suosikkejani, ja turvallisuus ennen kaikkea (varsinkin kun matka ei ole kuin 30 kilometriä) ja kaikki tuska tapaa lakata aikanaan. Perillä, autosta päästyäni, ryntäilin hurjasti sinne tänne kun kaikki uudet hajut piti ehtiä haistella. Yritin yltää mahdollisimman kauas eli koko taluttimen mitan kevyesti nojaten. Emäntä tietty hätää kärsimässä kasseineen, kapsäkkeineen, pussukoineen, ym. tavaroineen talutin nilkkojen ympärille kiertyneenä. Kuka käski ottaa muuttokuorman mukaan, ei kai me tänne pysyvästi oltu jäämässä.

Menimme vaikka kuinka monesta ovesta (ainakin kolmesta) jollain ihmeellä (emännällä lienee ylimääräinen käsipari pakattuna puseron sisään). Lopulta päädyimme pieneen kopperoon talon uumeniin. Nurkat tässä ‘lukaalissa’ oli äkkiä haisteltu ja olisin kovasti halunnut tutkia isompia sfäärejä, mutta kun emäntä vaan istui naputtelemassa, niin en tohtinut häntä yksin jättää.

Vieraita kävi pitkin päivää. Osa oli mukavaa väkeä ja menin heitä haistelemaan ja annoin emännän opetusten mukaisesti käpälöidä itseäni. Mutta oli niitäkin, joita en halunnut jututtaa lähemmin kun olivat niin kovaäänisiä tai tunkeilevia tai muuten vaan epäilyttäviä. Rotutietous sillä porukalla oli niin ja näin. "Ihana parson jack russeli!!" "Mikäs terrieri tämä on?" "Mikäs tämä nyt sitten on?" yms., johon olen jo onneksi tottunut. Kromfohrländeristä ei ollut tainnut kuulla kukaan (siitä miinuksia emännälle).

Huoneen ovi oli koko ajan auki, joten minulla oli mahdollisuus katsella ohikulkijoita ovenraossa lojuen. Samalla saatoin tarkkailla ettei emäntä poistu paikalta luvatta. Näin ei aikakaan käynyt pitkäksi. En kyllä voi käsittää miksi emäntä haluaa istua päivät pitkät moisessa kaapissa hakkaamassa nappuloita kun kotona olisi niin paljon enemmän ja niin paljon mielenkiintoisempaa tehtävää.

Oli tietysti hauskojakin asioita esim. jäätelö, näkkileipä, patonki, riisikakkuja, puruluu ja lempipalloni. Keskellä päivää ihana ulkoilulenkki, jollaiselle en tavallisena arkipäivänä pääse kun koko perhe on töissä ja koulussa. Ja tietysti emännän jakamaton seura koko päivän.

Emäntä oli vakuuttunut, että yksi päivä töissä riittää minulle, mutta maanantaiaamuna seisoin tikkana ovella valmiina lähtöön, vaikka isäntä jäi nukkumaan ja tapaan kuorsata punkassa aina niin kauan kuin mahdollista sen kanssa, joka viimeisenä herää. Julmuriemäntä lähti kuitenkin ilman minua kun kuulemma minulla on seuraa, isäntä ja pikkuihmiset lomalla, niin kuin se nyt olisi sama asia. Siitä asti olen yleensäkin pitänyt tapanani käydä aamulla katsomassa kelpaisiko seura ja ilmoittanut näin olevani aina valmiina palvelukseen. Varmasti jonain päivänä pääsen matkaan kun sinnikkäästi kärkyn. Vai olisikohan koulussa mukavampaa??

miettii Aasa