Toko eli Tiukkapipoisen Omistajan Kireydenpoisto-Ohjelma


Teksti: Kirsti Forstén, ©Kirsti Forstén
Kirjoitettu vuonna 1998

Minun emäntäni on tottelevaisuuskoulutusohjaaja, tai jotain sinnepäin. En ollut vielä vuotta täyttänyt kun hän virkaintoisena ja kai vähän pätemisen tarpeessa raahasi minut ‘toko-kentälle’, kuten hän paikkaa kutsuu. Tämä tapahtui heti kevätsäiden lämmettyä ja maan kuivuttua. Ymmärsi sentään, että saatan olla viluinen kun minulla ei ole vallan valtavaa turkkia, kuten niillä hänen aiemmilla otuksillaan.

Kentällä hän oli, täytyy sanoa, hieman vaivautunut kun en antanut kaikkien kohti rynnivien ihmisten oikopäätä tassutella itseäni ja toisia koiria menin tervehtimään hyvin varovasti; eihän niistä koskaan tiedä, hammasta tai kirppuja. Sitten minua vielä luultiin Portugalin podengo -urokseksi. Kun emäntä oikaisi luulon tiedoksi, jotta kromfohrländer ollaan, niin tämä kysyjäpä ei häkeltynyt vaan sanoi, ettei se haittaa. HÄN kyllä voisi käyttää nartulleen kromfohrländerurostakin. Tässä vaiheessa emännällä oli jo selviä kasvolihasongelmia, onneksi puhepuoli toimi vielä: "Mutta kun tämä meidän Aasa on narttu." "Ai jaa, ei siitä sitten taida olla isäksi" totesi tuntematon. Eipä ei!!

Vaan itse koulutukseen. Siinä oltiin ruodussa, rivissä ja ringissä ja jonkun koirattoman tahdissa marssittiin. Emäntä selvästi häpesi minua kun muut istuivat ohjaajiensa sivulla odottamassa ja minä vaan tutkin maisemia ja luin tuoksuposteja. Nk. liikkeitä tehtäessä yritin kovasti saada selvää siitä, mitä emäntä seuraavaksi haluaa ja hypin niin korkealle kuin mahdollista kuullakseni häntä, hän kun on aika pitkä. Mutta arvatkaa vaan ilahtuiko emäntä. Ei tietenkään. Pisteenä i:n päällä tässä tokoilussa oli hyppyeste. Näytti meinaan tällaisen varovaisen koiran silmissä sen verran huteralta hökötykseltä, etten niiden riukujen välistä vapaaehtoisesti mennyt. Ja onhan se vallan naurettavaakin loikata yhden vaivaisen lankun yli. Jos niitä olisi ollut edes 5, niin ehkä sitten, ihan mallin vuoksi. Tokoilu kanssani taisi olla emännälle pienoinen pettymys, mutta mitäs on keksinyt noin tiukkapipoisen harrasteen. Illalla, kun isännälle kerrottiin päivän tapahtumia, olin ‘pieni tyhmä piski’ ja ‘onneton, surkea pelkuriraukka’.

Mutta ei syytä huoleen, sittemmin olen armahtanut emäntää antamalla vieraiden käpälöidä itseäni (kohtuudella tietenkin), tekemällä tuttavuutta kaikkien raivopäiden jättikoirien kanssa pienistä puhumattakaan ynnä uhmaamalla kuuluisaa hyppyestettä. Edelleen minun on loikittava kuullakseni emäntää ja säästääkseni hänen selkäänsä, ja kylmässä, märässä ja muutenkaan maassa en paikallani kyyki. Välimatka emäntään ei saa kasvaa puolta metriä suuremmaksi (ellen itse niin halua) ja päivän postit täytyy tietysti lukea joka kerta. Tästä kaikesta huolimatta emäntä käyttää minua edelleen tokossa, säiden ja hermojen salliessa. On muuten sanottava, että hänen huumorintajunsa on kehittynyt huikeasti. Nykyään teemme asiat omalla tavallamme ja rohkaisemme muitakin ‘tyhmien piskien’ omistajia: "Ei elämän tarvitse olla niin mahdottoman vakavaa. Pääasia, että on hauskaa."

Terveiset kaikille tutuille ja tuntemattomille: kuljetaan rohkeasti maailmalla me pienet länderit.

Aasa