html> onko ihanampaa aamua kuin tää
 

onko ihanampaa aamua kuin tÄÄ

Teksti: Kirsti Forstén, ©Kirsti Forstén
Kirjoitettu vuonna 1997

Aamu valkenee, vai valkeneeko(?), on vaan niin kumman pimeää. Emännän kello kuitenkin soi, liekö laittanut sen soimaan väärään aikaan. Ja minulla kun juuri on niin mukava olo ja asento: pitkänä tyttönä selkä emännän selkää vasten ja koko toinen puoli vuodetta käytettävissä. Ah!!

Emäntä ei jaksaisi nousta, sen huomaa. Hän nuijii epätoivoisesti kellon torkkukytkintä, mutta kello soi uudelleen ja uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Aika kuluu ja pienten ihmisten on päästävä ajoissa kouluun, siispä emäntä rämpii esiin peittojen alta kuin Mörri Möykky luolastaan. Joka aamu emännällä kuitenkin on aikaa kuiskailla korvaani miten ihanaa olisi jäädä siihen viereeni nukkumaan. Minä kellin ja nautin täysin siemauksin tästä aamuisesta suosiosta. Lopulta emäntä pääsee jaloilleen.

Itse jään vielä loikomaan, sillä tunnen emännän aamuohjelmiston perin pohjin. Ensin emäntä kaapii päälleen "päivän asun", sitten karstaa karvat päässään ja lopulta keittää pikkuihmisten aamuhutun. Täytyy sanoa, etten ihmettele, vaikka pikkuihmiset välillä vähän marisevat, sillä jokaisena arkiaamuna heillä on samannäköistä ruskeaa tahnaa ruokakupeissaan. Emäntä kyllä yrittää selitellä: on ruispuuroa, kaurapuuroa, ohrapuuroa, riisihiutalepuuroa, neljän viljan puuroa hän väittää. Luulen kuitenkin, että pikkuihmiset toivottavat Markus-sedän jonnekin puuroineen.

Emäntä huutaa pikkuihmisille herätyksen ja silloin minäkin nousen, sillä tiedän aamun olevan nyt siinä vaiheessa, että on vietävä emäntä ulos. Steppaan jo ovella kun emäntä vielä etsii tassusuojiaan. Arat anturat ilmeisesti, vaikka olen kyllä nähnyt emännän toisinaan ryntäävän ovesta jopa lumihankeen tassut paljaina. Ovi aukeaa, mutta vielä saan odottaa. Mitä emäntä oikein kuhnustelee? Lopulta hän työntyy ovesta ulos ja minä säntään hänen jaloissaan portaille.

Yäh, portaat ovat märät, mitähän niille on kaatunut. No sitä ehtii ihmetellä myöhemmin, paluumatkalla nimittäin. Ruohokin on märkää, kosteat koivunlehdet tarttuvat tassuihin, tämäpä outoa. Emäntä pääsee portista tielle asti ja hänellä on jotain kädessään!!??!! Sehän on kannettava katto, jonka alle emäntä asettuu kävelemään. Jatkan matkaa: ei mutta täällähän sataa. SATAA!! SEN takia kaikki siis on märkää. SEN takia emännällä on irtokattonsa mukanaan. Takaisin!!!! Asetun kulkemaan emännän jalan viereen käsikaton alle, siinä ei kastu.

Emäntä kävelee ja hokee "pisupisu", mutta minähän en sateeseen mene. Tiedän kyllä, että emäntä odottaa minun jättävän viestejä muille koirille tuota höpöhöpöä hokiessaan, mutta rajansa kaikella. Jonkin ajan kuluttua emäntä yrittää itsekkäästi siirrellä kannettavaa kattoaan pois päältäni, vaan minä hyppelen mukana. Tässä vaiheessa emännältä loppuu yllättäen kunto ja hän taantuu taapertamaan etanavauhtia; sovitan siis askeleni uuteen rytmiin. Aamulenkkinsä huipennukseksi emäntä siirtyy pientareelle märän ruohon sekaan tarpomaan. No, minä kyllä pysyn tien puolla. Joskus ihmettelen näitä emännän aamutarpeita, mutta onhan liikunta tietenkin tärkeää, samoin raitis ilma ja ehkä kostea ruoho hivelee emännän tassujen hipiää. Ja jos tällainen aamuvaellus vesisateessa onnellistuttaa emännän niin mitäpä ei pieni länderi tekisi emäntänsä eteen.

miettii Aasa