taudin kourissa

Teksti: Kirsti Forstén, © Kirsti Forstén
Kirjoitettu vuonna 2000

Flunssa on varsin ikävä vieras, joka voi iskeytyä uhrinsa matkaan milloin ja missä vaan. Se tekee olon ikäväksi: täyttää pään pumpulilla ja avaa nenän hanat, kuume voi kohota korkeuksiin ja kipu äityä... no en käytä enempää aikaa kuvailemalla kaikkea sitä surkeutta. Totean vain, että tuli minunkin vuoroni kaatua punkan pohjalle.

Aasa on jo konkari näissä asioissa ja nukkuu tarvittaessa vaikka koko viikon potilaan kanssa kaikessa rauhassa. Mutta ensimmäisenä aamuna jälkeen flunssatartunnan mietin, miten koitoksesta selviäisi pieni poika Arska, jolla ikää oli vasta hieman yli 3 kuukautta. Pitäisikö minun lukita se toiseen huoneeseen saadakseni nukkua 39 asteen pöhnässäni vai huutaisiko se sitten siellä puolestaan niin kovaa, etten saisi nukkua kumminkaan. Päänsärkyisenä en toisaalta osannut oikein kuvitella, että antaisin sen harrastaa mielipuuhaansa (siis ellei herännyt kun Arska halusi): hiusten repimistä tiukalla etuhammasotteella.

Aamupisulle Arska onneksi pääsi isännän kanssa, joka jo oli toipunut omasta flunssastaan. Siltä osin ei siis hätää, asiat toimitettu. Aamukin kului lasten kanssa puuhaillessa kun he valmistautuivat lähtemään kouluun. Kun hiljaisuus viimein laskeutui taloon, pomppasi Arska sänkyyn ja käpertyi jalkoihini nukkumaan. Siinä nukuin kahden länderin välissä levotonta unta.

Päivät kuluivat lähinnä nukkuen. Jossain välissä jaksoin viedä Arskan ulos pisulle, jollain kertaa jaksoin jopa raahustaa postilaatikolle (ainakin 30 m, asumme omakotitalossa), toisinaan Arska kävi kaikessa rauhassa asiasta numeroa tekemättä sanomalehdellään. Aamuruoka ressulta jäi useampana aamuna saamatta, vaan eipä tuo sitä ainakaan pahemmin etsinyt tai huutanut, mutta ruoka kyllä sitten maittoi kun lapset tulivat koulusta ja tapojensa mukaisesti Arskan ruokkivat. Koko päivän Arska jaksoi siirtyillä vuoteessa paikasta toiseen kuumehoureisen kääntyilemiseni mukaan ja joka vessareissulle, joka nenäliinatäydennysten hakumatkalle, joka vesi- tai mehulasin tankkaukseen se urhoollisesti seurasi minua, ikään kuin vahtiakseen, että selviän ja osaan kuumeen sumentamin aivoin vielä takaisin makkariin. Pari kertaa Arska lähti omiin puuhiinsa kaikessa hiljaisuudessa, ei metelöinyt, ei riehunut, ei tehnyt mitään, mitä me ihmiset sanoisimme kielletyksi. Jonkin ajan kuluttua se aina palasi takaisin jalkoihini.

Illalla, kun muukin perhe oli jo kotosalla, Arska selvästi luopui "huoltajan" roolistaan ja päästi ilon irti. Se sai oikeita megahepuleita ja juoksi ympäri olohuonetta, haukkui, riehui, repi ja mellasti, innosti Aasankin mukaan touhuun, kunnes pieni mies oli aivan poikki. Ilmeisesti seurani oli ollut virkistävää.