mitÄ sattuikaan, kuinka kÄvikÄÄn?

Teksti: Kirsti Forstén, © Kirsti Forstén

Männävuonna, yksi monista tiistai-illoista, syksyinen illan hämärä ellei peräti pimeä. Länderit lähtevät ulos, ihan koko sakki, tyttärenkin oma joukon jatkona. Sinne menevät ”isännän iloiksi”, vaikkei tuo taida kunnolla edes huomata mitä porukka puuhaa ja moniko enää on matkassa. Välillä sitten kehuu, sisään tullessaan, hukanneensa 20% tai 40% koirista. Sieltähän ne toki aina pihalta löytyvät silloinkin, omista puuhistaan, piha kun on aidattu, eikä noilla ole mitään vetoakaan ulkopuolelle reviirin rajojen, siis normaalisti. Tai sitten istuvat oven takana surkeina, unohdettuina, ainakin yrittävät näyttää sellaisilta.

Niin se meni tiistain myöhäisillan pihaulkoilu kuin ennenkin. Vaan kohta näytti Arska kummalta. Makasi sohvalla, intiimihygienian vaaliminen menossa... ah eipä ollutkaan. Jalkaa piti nuolla ja hoivata. Sehän ei normaalirutiineihin ulkoilun jälkeen kuulu, että sitä oli sitten mentävä katsomaan tarkemmin mitä sohvalla tapahtuu. Arska siellä yritti nuolla haavaa siistiksi. Onneksi haava ei näyttänyt pahalta, sellainen ehkä sentin viilto, siisti kuin mikä. Arska kyllä tärisee haavaa puhdistettaessa, että kipeähän se.

Yöksi otan Arskan pääni viereen nukkumaan, ihan varoiksi (niin kuin se nyt muualla nukkuisi muutenkaan ). Aamulla ei herra haluakaan lähteä ulos muiden kanssa, vaan jää viereeni nukkumaan kun muut ”isännän ilot” rynnivät pihalle. Jotain on siis pahemminkin vialla, Arskahan se aina ekana lähtee aamuisin liikkeelle, Aasa vasta kun on ihan pakko, Viivillä on kiire portaille asti, muttei välttämättä sen kauemmas, siis ainakaan jos sataa. Arosalla on omat metkunsa, ei vielä kunnon rutiineita, joten sen tekemisistä ei voi toistaiseksi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä.

Päätän joka tapauksessa nukkua jäljellä olevan ajan eli tunnin, kun ei eläinlääkäriin kuitenkaan vielä viideltä pääse. Kuudelta kömmin ylös, etsin taskulampun ja lukulasit, ne vahvemmat, ja sitten Arskan haavaa syynäämään. Mukavasti se oli levinnyt, jotenkin kuin laajennut, avautunut ja nyt kun verta ei enää tullut, niin syvähän tuo oli, lihakset siitä näkyivät. Pitkä ei kuitenkaan, edelleenkään. Että ei kun soittamaan eläinlääkäriin, heti kun vastaanotto aukesi.

Saatiin aika, varsin sukkelaan saatiinkin, että ei kun ilmoittaen töihin, etten nyt tule kun täytyy viedä koira eläinlääkäriin ja sitten valvoa sen heräämistä ja haavaa jne., että olen etänä, teen kotoa siinä Arskan tarkkailun lomassa. Joustava työpaikka on joka koiranomistajan onnenpotku ja tietty se, ettei satu olemaan suorassa asiakaspalvelussa. Ei kai sitä sentään voisi kaupan kassalle laittaa lappua "Eläinlääkärissä, palaan pian". Tai kai hätätapauksessa voisikin.

Arska ja tarvittava rekvisiitta autoon ja menoksi. Eläinlääkäri totesi minkä minäkin: neulottava on, ei auta. Arska uneen, vaan tässä tulikin sitten eteen mielenkiintoinen asia. Näkevä koira kun nukkuu ja sillä kun on silmät kiinni, niin on silmät kiinni, eikä se maailmasta paljoa perusta, ellei jotain tavatonta tapahdu siis hyvin kovaäänistä. Vaan Arska, joka luottaa korviinsa, reagoi ääniin edelleen kun ei moisen pikkuhaavan takia mitään syvää narkoosia annettu. Nyöritettiin eläinlääkärin kanssa Arska leikkauspöytään ja siitä yritin hiipata hissuksiin pois. Muttei se niin vaan käykään, Arska kuulee unen läpi, että emäntä lähtee ja yrittää ryhtyä paksussa pöhnässään lähtemään myös, yrittää tosissaan, kiskoo nyörejä, nostelee päätään, koettaa jotenkin päästä irti ja pystyyn. Käännyn ympäri ja juttelen hiljaksiin ja silitän, Arska rauhoittuu, yritän lähteä uudelleen. Ei onnistu, ei onnistu, ei. Sanon eläinlääkärille, että jään katsomaan ja katson seiniä jos tekee pahaa. Höpötän eläinlääkärin kanssa niitä näitä, lapset ja koulut, työt ja harrastukset, sentään jo yli 13 vuoden asiakassuhde takana. Arska nukkuu rauhaisaa unta keskustelun rauhoittamana. Siirrämme Arskan pois leikkaussalista ja menen maksamaan. Arska yrittää jaloilleen, vaikkei ole tajua nupissa ollenkaan. Odota-komento mielessä kuitenkin ja toinen silmä kovana vahtien saan raha-asiat hoidettua. Arska autoon ja kotia kohti.


Kotona Arska lainaa Viivin ParanePian -punkkaa ja nukkuu siinä autuaan unta käärittynä kunnon "avaruushuopaan". Kunhan muistan joka kerran liikkeelle lähtiessäni kertoa Arskalle minne olen menossa, niin Arska pysyy unessa. Jollen muista, niin Arska yrittää kömpiä holtittomille jaloilleen. Arska nukkuu pitkään, varmaan ei edellisenä yönä nukkunut ollenkaan, taisi valvoa jalkansa kanssa. Tuleepa univelka kuitattua ja mitä kauemmin Arska pysyy rauhassa sitä parempi jalalle, haava kun on hankalassa paikassa, heti polven alla, eikä side siinä tahdo pysyä paikoillaan, ei vaikka kuin teipattiin ja käärittiin. Ja tuleepa meikäläiseltäkin istuttua koneella, etänä, ja kosken seuraa kelloa tehtyä pitempi päivä kuin töissä konsaan.




Aluksi Arska ei tahdo osata kävellä käärityllä koivellaan, on ihan kolmijalka, mutta eipä aikaakaan kun vauhti on entisenlainen. Ihan pitää toppuutella, että Arska malttaisi liikkua vähän rauhallisemmin, ainakin pari päivää, että pysyisi kääre paikoillaan. Muttei kääre pysy, putoaa koko ajan, vaikka jos jonkinlaista sidosta ja teippausta kokeillaan ainoana rajana oma mielikuvitus. Lopulta luovutan ja tällään kangaslaastarin haavan päälle. Se siinä oli siihen asti, että poistimme tikit, ihan kotona vaan. Pahinta taisikin Arskan mielestä olla laastariteippien irrotus, ei tikkien poisto. Onneksi Arska antaa laittaa itsensä vaikka solmuun... kunhan sen teen minä.

Hyvin parani jalka, kunnon arpea ei edes jäänyt. Mistä Arska haavan sai jäi arvoitukseksi. Monta päivää kuitenkin kuljin silmä kovana ja katselin maisemia sillä silmällä, että josko jotain sellaista löytyisi, johon joku muukin voisi jalkansa teloa. Vaan eipä mitään ihmeellistä näkynyt.