ViiviÖ esittäytyy

Teksti: Kirsti Forstén, © Kirsti Forstén

Minä ole ViiviÖ, vähän niin kuin Riiviö, mutta ei sinne päinkään.

Synnyin tähän kylmään maailmaan synkkänä syksy-yönä armon vuonna 2002. En tainnut kuulua toivotuimpiin tulokkaisiin, olenhan vapaan rakkauden lapsi ja sukulaisuussuhteeni ovat vähintäinkin kummalliset; äitini on myös mummoni, isäni on myös veljeni, tätini on myös siskoni jne. Mutta aina ei käy niin kuin toivotaan, joskus käy niin kuin on käydäkseen.

Elämäni alku oli kivikkoinen. Syntyminen ei ollut helppoa ja hengittäminen teki kipeää. Onneksi emännällä on ensiapu hallussa ja vähitellen elämä voitti. Syöminenkin oli hankalaa, näkyvää vikaa ei emäntä (eikä eläinlääkärikään) löytänyt. Jäin kasvussa muista aika lailla jälkeen ja niinpä emäntä istui päivisin (ja öisinkin) katsomassa, että pääsin 'hyvälle tisulle' ja sain syödä rauhassa. Enkä minä ollut ainoa, jolla oli ongelmia. Yhtenä yönä Lanny oli kylmettynyt syystä tai toisesta ja mennyt aika veltoksi. Emäntä sen kuitenkin lämmitti ja sai piristymään sokeriliuoksella tai jollain sellaisella. Joskus emäntä on kyllä pohtinut, että minkä takia näki niin paljon vaivaa elvyttääkseen lapsosia, joita kukaan ei tuntunut haluavan tähän maailmaan. Mutta kyllä emäntä oikeasti tietää miksi; koska kaikki elämä on arvokasta ja kun emäntä katsoo minua silmiin niin se tietää, että sydän sen sanoi ja sydäntään on aina kuunneltava. Yritän olla emännälle isoksi iloksi ja vähemmän harmiksi, olenhan hänelle velkaa elämäni.

Minulla on kaksi siskoa ja yksi veli. Sisaruksistani vahvin lenkki on Viola. Emäntä ajatteli ensin ryhtyä sanomaan sitä Xenaksi kun Viola kampesi koko ajan johonkin ja emännältä ei tahtonut riittää käsiä Violan valvomiseen, synnytyksen avustamiseen ja takan lämmittämiseen yhtä aikaa. Voitto on meidän porukan laiskin lenkki, se on aina ruoka-aikaan paikalla, eikä taatusti poistu kupilta ennen kuin on niin täynnä, ettei enempää kertakaikkiaan mahdu. Lanny sitten, no se on kai sellainen keskiverto. Aika herkkä tyyppi, vähän eteerinen. Mutta se muuttikin tosi kauas, Sveitsiin asti. Sen emäntä on tosi mukava; kyllä vakka kantensa löysi.

Minä olen pentueen heikoin lenkki, onneksi emäntä ei sanonut hyvästi. Sen sijaan sain jäädä syntymäkotiini. Oikeasti emäntä päätti asian jo kun synnyin, vaikka esittikin miettivänsä asiaa tarkkaan. Päätöksen kuuli emännän äänestä kun se kutsui minua 'pikku-Arskaksi' Hassua, miten ihmiset eivät tahdo huomata jo tehneensä jonkin päätöksen, vaan luulevat vielä miettivänsä ja pohtivansa, ja tämä ei nyt tarkoita pelkästään minun kohtaloani.

Mitä emäntä sitten tekee pienellä, pippurisella ja sirpakalla, mutta näkövammaisella koiralla. Näinhän moni tietenkin kysyy kun ei tiedä, että ei se näköaisti niin välttämätön ole. Koira pärjää niillä paremmillakin aisteilla; haju ja kuulo, ja oppii käyttämään tuntoaistiaankin kiitettävästi. Mihinkä niitä silmiä sitten tarvihee. Eihän ne monilla roduilla edes näy karvojen alta, joten tuskin sinne karvojen allekaan näkyy. Minä olen pieni ja pippurinen seura-Viiviö ja vauhdikas lenkitys-Viiviö, iltojen ilo ja aamujen riemu. Lämmitän palelevia ja ilahdutan masentuneita. Siinä sitä on työsarkaa kummasti. Varmasti löytyy muitakin tehtäviä tällaiselle pirteälle ilo-Viiviölle.

Arska-isukki selvisi upeasti verijäljellä, ehkä minäkin pääsen sitä kokeilemaan. Jälkikoiriksi voitaisiin hyvin ryhtyä. Lisäksi isukki on vahti- ja järjestyskoira, sellainen työ sopisi minullekin. Toisaalta voisin seurata myös äitini jälkiä... Tai kenties lähden matkaan mukaan kun emäntä harrastaa Murun kanssa, siltä emäntä odottaa paljon. Siis elämähän on mahdollisuuksia täynnä.

Vaan nyt saavat jaarittelut jäädä tältä erää. Lähden tästä härnäämään Muru-Merenneitoa... olen vähän kuin Riiviö, mutten sinne päinkään...

ViiviÖ