ViiviÖ:n nukkumapaikka

Teksti: Kirsti Forstén, © Kirsti Forstén

Minä olen ViiviÖ, vähän niin kuin HäiriÖ, mutten sinne päinkään.

Minua ei kukaan toivonut syntyväksi, mutta minäpä vaan tulin, en minä keltään kysynyt, että saako tänne syntyä, minä vaan synnyin. Minä olen pieni, mutta sisukas, hyvin sisukas. Jos minulle olisi annettu nimi Muumilaakson tarinoista, niin minä olisin Pikku Myy, niin emäntä sanoo. Mutten minä ole, minä olen vallan salaa Wallan-Salaa ja niin olenkin ihan vallan salaa. Viiviksi minua kuitenkin sanovat, kai se on helpompaa.

Minä en koskaan kysele lupaa, mitä sitten teenkin. Teen sen, mikä pienen länderin on tehtävä. Kun päätän nuolla jonkun naaman, niin minähän nuolen, ei siinä pakoilut auta. Ja kun haluan käydä sohvalle jonkun viereen... tai no päällähän minä mieluiten nukun... niin siihen vaan menen. Emännällä ei tahdo huumori riittää niinä kertoina kun minä odotan kunnes hän on torkahtanut ja sitten loikkaan, yleensä sohvan päädystä, ja tallon emännän naaman yli sen kyljen tai vatsan päälle nukkumaan. Ei sitä se haittaa, että käyn nukkumaan, mutta se naamaosasto kuulemma kyllä. Isäntä on helpompi, kun odottaa, että se kuorsaa, niin voi kiivetä vaikka nenän yli, ei se huomaa, se nukkuu kunnolla. Emäntä nukkuu vaan koiranunta.

Pitkään nukuin sängyssä, en kuuliaisesti jalkopäässä, kuten emäntä yrittää opettaa, tai vyötärön korkeudella kuten Aasa-emo, vaan tyynyllä; emännän tyynyllä, isännän tyynyllä, aina kuitenkin tyynyllä. Lopulta jouduin luopumaan emännän tyynystä kun Arska-isukki siirtyi siihen kuorsaamaan, siis oikeesti kuorsaamaan, tyynesti pää emännän tyynyllä ja korva emännän suussa. Joskus partakin, vaikka emäntä pitääkin sitä epähygieenisenä, muttei kuulemma kuitenkaan niin epähygieenisenä kuin ahteria, joka sekin löytyy joskus emännän tyynyltä. Niin se vei Arska-isukki kuorsaten minun paikkani, minun paikkani, se on niiiiiiiiiiiiiiin väärin se, eikös vaan olekin.

Kun en enää tyynylle oikein mahtunutkaan, siis meinaan, että jos siinä pitää jonkun kaksijalan pääkin olla, niin aloin hakea uutta paikkaa, mutta joko niihin ei saanut mennä tai olivat jo varattuja, joten vähän hankala oli keksiä missä sitä nukkuisi. Yritin siellä jalkojenkin seassa, mutta kun sinne ei saanut hyvää paikkaa petaamatta, niin emäntä aina hermostui. Kuulemma rikon peitot ja lakanat. Vaatisivat kunnon laatua tekstiileihinsä. Vaan sitten keksin sen; minun paikkani on emännän ja isännän välissä, siinä vyötärönkorkeudella kuin Aasa-emokin. Siinä on mukavan lämmintä, joskus kyllä vähän ahdasta, muttei se nyt niin haittaa.

Ensin emäntä yritti hätistellä minua pois ja kyllähän minä väistin jos pakko kerran oli. Mutta kun minä olen pieni ja sisukas, niin menin aina vaan uudelleen. Kun kaksijalat vaipuvat uneen, ne eivät huomaa kun pieni länderi hiipii paikalleen ja sitten ne unissaan väistävät minua kumminkin, joten en minä litisty, en tosiaankaan. Emäntä marmattaa joskus, että kun ei kaksijalkalapsetkaan ole siinä nukkuneet, niin on se kumma kun nelijalka siihen tunkee. Mutta ne eivät kai ole olleet niin sitkeitä, ne kaksijalkalapset. Mutta minä olen.

Nyt se on jo melkein minun paikkani, siinä isännän ja emännän välissä. Joskus Aasa-emo sen valtaa ja sille en viitsi ryhtyä valittamaan, kuitenkin se yleensä aina makaa reunan puolella, vyötärönkorkeudella kumminkin, se on kai sen sitten ominut paikakseen. Eikä Aasa-emo ole niin sitkeäkään kuin minä, se antaa helpommin periksi, kaksijaloille nimittäin. Minä makaan ihan keskellä, peiton päällä, ja vaikka kuin emäntä ja isäntä pyörivät, niin minähän en väistä, makaan vaan ihan letkuna, niin ne eivät voi kerrassaan mitään.

Mitä olen oppinut? Olen oppinut, että on oltava sitkeä. Ei pidä koskaan olla kärttyisä, sillä ei saavuta mitään, mutta kun on sitkeä ja söpö, niin se on ihka oikea tekniikka se. Vaan antaas olla tältä erää enemmät, menen valtaamaan yhden sohvan, kun en vielä ole keksinyt miten niitä voisi vallata kaksi kerrallaan, ja ottamaan pienoiset nokoset.

Minä olen ViiviÖ, vähän niin kuin pieni sitkeä HäiriÖ, mutten sinne päinkään.

ViiviÖ