Viivin tyrä

Teksti: Kirsti Forstén, © Kirsti Forstén


Mulla on koko pienen ikäni ollut tyrä (tai niin sitä vois kuvitella). Siinä se on möllöttänyt keskellä mun mahaani, sellanen pallukka. Kun olin ihan pieni pentu emäntä aina hiero tyrää, kai siinä toivossa, että se umpeutuisi iteksiin. Kuulemma se on ihan mahdollista, tyriä kun on monensorttisia. No mun tyräni ei minnekään kadonnut ja jossain välissä emäntä vaan kerta kaikkiaan unohti koko jutun. Muistutus asiasta tuli vuoden (2005) ekalla viikolla. Äkkiä mulla oli mahassani tällänen ISO möykky.



Nyt riitti syynäystä. Yhden päivän sitä katselivat, mutta kun möykyn värikin alkoi muuttua, niin jo mulle tilattiin kiiruusti eläinlääkäriaika, että ei kun lekuriin. Sielläkin mun mahaani syynättiin. Sille päivälle ei vaan enää mahtunut yhtään operaatiota, kun jotain onnettomuusjuttuja oli jo pari kappaletta. Eläinlääkäri siis totesi, ettei tuo kai hengenvaarallinen ole, mutta vaatii kyllä nopeaa toimintaa, olivat suorastaan vähän äkeissään, ettei sitä ollut jo aikaa leikattu. Aika siis seuraavalle päivälle.



Kipeähän se möykky kyllä oli, ei sen päällä voinut maata, että piti sitten retkottaa vaan kyljellään leikkausta odotellessa. Leikkaamaan tulikin toinen eläinlääkäri. Hänkin kauhisteli mollukkaani. Emännän kanssa sitten sopivat, että JOS suolta ei ole kuoliossa tms. niin samalla multa viedään kohtukin, hoituu sitten kaikki yhdellä nukutuksella. Pieneläinhoitaja mut nukutti ja ajeli katalasti kaikki karvat. Kauhisteli hänkin mahamöykkyäni ja epäili suolta jo olevan kuoliossa. Emäntä ajettiin kotiin odottelemaan leikkauksen ajaksi.

Kun aloin heräillä niin soittivat emännälle, että tulee mua hakemaan. Samalla emäntä sai selvityksen operaatiosta. Kuulemma mulla ei mitään tyrää enää ollutkaan. Sellanen oli pentuna ollut, mutta tyräportti oli sitten sulkeutunut ja vaan jotain rasvaa oli jäänyt siihen matkimaan tyrää. Sitten mä olin satuttanut sen möllykän (sen olisin voinut kertoa, jos olisivat kysyneet) ja möllykkään oli alkanut valua verta, jonka takia se paisui ja kovettui ja muuttui sairaan väriseksi. Ja niin KAIKKI, myös eläinlääkärit, luulivat, että mulla on kuoliosuoli ja vaikka mitä. Möllykkä poistettiin ja leikkauksen yhteydessä poistettiin kuulemma myös kohtukin. Juu ja mun nielunikin oli tutkittu, eikä sieltä ollut mitään näkyvää löytynyt. No kai sitä kuka vaan voi kuorsata, potea nuhaa joka syksy ja kakoa ruokansa kanssa ihan ilman mitään vakavia vikojakin.



Mä olin kyllä ihan tajuissani kun ajettiin kotio. Vähän hankalaa se matkaaminen oli, kun ei hyvää asentoo löytynyt. Sitten kotona mä kuitenkin kävin nukkumaan tohon parane pian -petiini, jonka emäntä toi kerran kun mulla oli kamala nuha. Se on kyllä yliveto punkka, täytyy myöntää, mutta se onkin ostettu kissanäyttelystä. Jostain syystä kissoille on aina vähän erilaisia juttuja kun koirille. Mä tykkään enemmän niistä kissajutuista.

Kun mä nukuin, niin emäntä peitteli mut tohon 'avaruushuopaan'. No sen sisällä on kyllä tosi lämmintä, ihan melkeen hiki tulee, joten kaipa se oli hyvä vaan, ei ainakaan palele.



Tässä mä vähän jo heräilen. Emäntää piti syynätä silmä kovana, enkä muuten päästänyt sitä edes veskiin. Joutu vaan istumaan siinä mun vieressäni monta tuntia kun ei kukaan ollut auttamassakaan.



Heti kun kynnelle kykenin (ja emännän silmä vältti), niin mä loikkasin nojatuoliin lepäilemään kun en oo tottunut lattialla makoilemaan. Emäntä oli kyllä saada jonkun kohtauksen kun huomasi, että mä aion hypätä. Muttei se ehtinyt kun hönkästä kun mä jo makasin nojatuolissa. Vähänkö mulla oli huono olo. Mä kuolasin ihan kamalasti ja kastelin kaikki paikat, emännän collegenkin...



Sitten mä sammuin siihen nojatuoliin, vaikka yritin kuin skarppina olla. Ja heti emäntä peitteli. Kyllä mä vähän palelinkin, tai ehkä vähän enemmänkin, joten ihan hyvä vaan.



Välillä tuli hiki ja mä karistelin peittoja pois päältäni, sitten taas tuli vilu ja emäntä peitteli mut ja mä kaivauduin esiin ja emäntä peitteli ja mä kaivauduin esiin ja.. No varmaan arvasitten kuin homma jatku.



Loppuillasta mä olin jo aika rento ja tarkenin ilman peittoja.



Seuraavana päivänä mä olin suorastaan pirtee. Söinkin, emännän mielestä jopa enemmän kun viikkokausiin. Tollanen ihme lappu mulla oli mahassa. Sitä piti kuulemma pitää ihan monta päivää, paitsi jos se olis kastunut kun oli märät säät. Mutta mä mitään ulos kunnolla mennykään, mä aina äkkiä pissasin niille havuille, joita emäntä ystävällisesti oli tuonut mua varten portaiden alapäähän... tai no, ei ne tainneetkaan olla mua varten, mutta kuitenkin.



Lopulta mä pääsin lapusta eroon. Ei kyllä tuntunu kamalan kivalle kun lappu nypättiin pois, nipisti inhasti karvoista. Annoin mä kuitenkin sen lapun irrotella, enkä pistäny hanttiin, vähän vaan kiljasin yhdessä välissä. Emäntä kehu kamalasti ja mä sain namia, NAM.



Tommonen 'vetskari' sieltä lapun alta tuli esiin. Se on noin pitkä kun siinä on se muka-tyrän operointi ja sitten vielä kohdunpoisto.



Sen jälkeen kun lappu otettiin pois, mä sain näin hienon bodyn, kuulemma Tutta-tuotteen. Olisin mä halunnut nähdä kun emäntä sitä kaupassa valkkasi. Sillä oli mittanauha mukanaan ja se mitto vauvanvaateosastolla erilaisia kuteita. Tää on koko 92 cm, mutta mä olenkin ' pieni ja siro, vaan 8 kiloo ja 38 cm. Emännän mielestä mä näytän ihan pennulle.



Emäntä laitto bodyyn pari ylimäärästä nepparia, niin mun häntäkin mahtu menemään hyvin, eikä tarttenu tehdä mitään eri reikää häntää varten.



Mä olin vähän pollee tästä mun hienosta bodysta ja esittelin sitä kaikille. Emäntä aina ihmetteleekin mua kun kuulemma muut ei tykkää vaatteista, mutta mun mielestä ne on tosi cool.



Kun emäntä sano, että on aika ottaa lääkettä, niin mä jo ryysäsin keittiöön. Emäntä tosin epäili, etten mä niin paljoo lääkkeestä tykkää vaan niistä oheistuotteista, joita mä sain lääkkeen lisäksi ja oikeessa se onkin. Mä niin aina odotin päivän Cesar-annosta. Erityisen nautinnolista sitä oli syödä kun muut ei saaneet, ne vaan kärkky siinä ympärillä, että jos jotain vahingossa putois, mutta mä pidin huolen, ettei pudonnut.



Tän näkönen tää vetskari oli reilu viikko jälkeen operaation. Ihan siisti mun mielestä, mutta emäntä sano, että se tosta vielä siistiytyy. Onneks tää rauhotusaika alkaa olla ohi ja kohta mä pääsen taas juoksemaan ja riekkumaan ihan rauhassa noitten kakaroitten kassan. Kyllä mä vähän oon jo salaa niin tehnykin. Sillon emäntä sai jonkun ihme hepulin kun mä seisoin Amandan päällä ja se raapi mun mahaani, mutta eihän mulla mitään hätää ollu, mähän olin voitolla.

Muuten kuis monelta teistä on leikattu olematon tyrä. No multa onkin!!

Villi-Viivi

Viivin vetskari lokakuussa 2005